Unelmasyntymäpäivät, Osa 5

Nyt siis tarinan päätös. Kiitos niille, jotka ovat tätä lukeneet. Ja vielä ehtii tietenkin lukemaan! Varsinkin ne kärsimättömät, jotka eivät pätkinä olisi jaksaneet lukea :D Valitettavasti järjestys on hieman hassu, kun joutuu lukemaan alhaalta ylöspäin, mutta toivottavasti ei haittaa.

Minä 30, viimeinen osa

Lopulta vein kulhon tiskialtaalle ja viitoin Jimille. Hiivin ylös portaita verkkaisesti ja kuulin Jimin tulevan perässä. Kävelin makuuhuoneeseemme ja otin seinän vierestä tuolin korokkeeksi. Huoneen keskellä oli nimittäin iso pyöreä katto-ikkuna, jonka edessä yleensä pidettiin kantta, jotta auringonvalo ei häiritsisi unta. Otin kannen pois ja avasin ikkunan. Näin Jimin katsovan minua kummissaan, mutta tarrasin tottuneesti kiinni ikkunan reunoista ja aloin pikku hiljaa hivuttautua katolle.

   Pian olin katolla, mutta en suostunut katsomaan alas, koska tiesin, että joutuisin paniikkiin. Niinpä keskityin vain kädensijoihini ja huusin Jimiä tulemaan perässä. Kuulin alhaalta epämääräistä mutinaa, mutta lopulta näin mieheni pään kohoavan ikkunasta katolle. 

”Wau”, Jimi henkäisi, kun hän vihdoin oli katolla. ”Täällä on tähtitaivas”, totesi hän ihmeissään. 

”Vastako huomasit?” kysyin, vaikka en vastausta kaivannutkaan. Minä tartuin Jimin käteen, en niinkään sen kauniin hetken takia, vaan lähinnä, koska olin sattunut katsomaan alaspäin. Jimi vain nauroi, kun näki minun pelkoni, ja hänen naurunsa sai minut hetkessä rentoutumaan.

   Muistelimme siellä katolla kaikkia vanhoja asioita ja mietimme tulevaakin hieman. Ilta oli viileä ja Jimin oli pakko käydä välillä hakemassa vilttejä. Muuten kaikki oli täydellistä. Kun puhuttava rupesi loppumaan me jäimme tuijottamaan tähtitaivaan kauneutta. ”Tiedätkö muuten, olet vähän niin kuin nuo tähdet”, Jimi sanoi virne naamallaan. ”Iätön” hän sanoi. 

www.freedigitalphotos.net

  Mietin hetken tuota kummallista kohteliaisuutta, mutta mielestäni siinä ei ollut järkeä. Kyllähän jokaisella tähdellä oli ikä ja hyvin vahojahan ne olivatkin. Tätä kaikkea miettiessäni huomasin tähdenlennon. Se oli hyvin nopea, mutta kesti juuri tarpeeksi pikaiseen toivomukseen. ”Näitkö?” kysyin Jimiltä. ”Näin”, hän vastasi hiljaa. Jäin vielä katsomaan tähtiä, mutta pikkuhiljaa alkoi väsyttää. 

  Minun oli lämmin vilttien alla, ja painoin pääni Jimin kylkeen. Ilta oli täydellisen taianomainen ja tähdet tuikkivat yllämme. Kuitenkin, ennen nukahtamistani mielessäni oli vain yksi kovin yksinkertainen asia: aamulla on niska kipeä, mutta olkoon.