Liian yksin

Rakas päiväkirja,


Vielä eilen ajattelin, että minusta voi tulla jotain. Tunsin olevani jotenkin todella elossa, ja halusin saavuttaa suuria. Mutta mitä tunsinkaan tänään, perjantaina? Kun kaikki lähtivät jonnekin, ja minua ei kutsuttu minnekään? Tunsin olevani ei mitään, ja tuntui ettei minusta koskaan tulekaan mitään.

Joku ihmetteli jonkin aikaa sitten tutkimusta, jossa sanottiin että "jopa puolet suomalaisista tuntee joskus yksinäisyyttä". Naurahdin. Ketä ovat ne toisen puolen ihmiset? En osaisi kuvitella, että voisin joskus elää olematta koskaan yksinäinen. Tiedän nytkin mistä voisin hakea ihmisiä. Uskaltaisin hyvinkin puhua heille. Mutta en jaksa, enkä kykene. Tunnen itseni yksinäiseksi, hylkiöksi.

Yritin tänään pidättää hengitystäni. Toivoin että kuolisin siihen paikkaan, ja joku löytäisi minut sitten siitä. Huoleni jäisivät jotenkin tähän maailmaan, siirtäisin ne muille. Minun ei tarvitsisi piinata itseäni enää hetkeäkään ajatuksillani. Joku toinen, joka löytäisi minut, saisi surra kurjaa kohtaloani.

Tietenkään en pystynyt siihen, en edes halunnut sitä. En ole paha ihminen, vaikka näen unia ihmisten tappamisesta ja herään hymy huulilla. Olen vain kummallinen, vähän erilainen. Ja kuinka kovasti haluaisinkaan löytää toisen tällaisen kummallisen! Etten olisi enää yksin ajatuksineni.

Onneksi olet olemassa, rakas päiväkirja. Aion mennä takaisin katsomaan televisiota, ja lopettaa itsesäälin. Ehkä luen hetken jopa kirjaa, että unohtaisin oman elämäni. Tämä maailma ei kai vain ole minua varten. Aina kun näkee vilauksen todelliuudesta, kaikki romahtaa.

2013 - musiikin pelastus?

Vaikka uudempaa musiikkia yleisesti haukutaan aika paljon, on mielestäni tänä vuonna ja muutenkin 2000-luvulla ilmestynyt myös paljon hyvää musiikkia. Kaikki soittamisen arvoinen musiikki ei kuitenkaan päädy heti radioon tai tuttujemme soittolistoille, joten niitä joutuu itse vähän etsimään.

Tässä osoitus siitä mihin kaikkeen musiikin saralla pystytään, myös vuonna 2013!

Runoja arkistojen kätköistä

Nyt ei ole kerrassaan mitään sanottavaa tänne, joten kaivoin päiväkirjaani voidakseni kuitenkin jotain julkaista. 

Lopussa

Pyyhin silmät

elokuva loppuu

liikaa kun eläytyy

itseenkin sattuu

Itse en olisi

uskaltanut koskaan

siksi kai täydellistä

en koskaan tavoittaakkaan

Odotus

Kaikki loksahtelee,

loksahtelee kohdilleen

Kaikki löytää,

löytää mitä kaipaa

Minä vain odotan.

Tulikärpänen

En tahdo enää venyä,

kiellän mieluummin kaiken

Rajat on minullakin,

huomaan sen nyt,

kun ensin unohdin

Olen liian väsynyt 

etsimään järkeä

Lankakerän päätä,

sotkun selvittäjää,

onnen avainta

Mieluiten etsin toisen valon,

en kuuta enkä aurinkoa,

pienen tähden vain

tai tulikärpäsen

Ystävykset (novelli)

Aurinko paistoi täydellä teholla, mutta tytöstä tuntui silti, että sisintä kylmäsi. Hän oli hukassa jossain keskellä ihmisvilinää, ja tuntui että joka toinen katsoi häneen liian pitkään. Sillä tavalla kun hänkin katsoi aina uusia tulokkaita kotipaikkakunnallaan; päästä varpaisiin tuijottaen ja etsien vikoja.

Tytön päällä oli kukkahame ja pyöreillä kasvoillaan hän yritti ylläpitää hymyä, vaikka vähän itketti. Hän olisi halunnut kotiin, mutta se ei nyt onnistunut. Koti oli kaukana, ja hän oli jo kauan sitten suunnitellut millä bussilla lähtisi. Muista busseista hän ei tiennyt mitään, olisi varmasti päätynyt Siperiaan asti jos olii mitään mennyt yrittämään tässä kamalassa kaupungissa.

Kukaan ei ollut häntä vastassa kun hän oli astunut tämän viheliäisen kaupungin katukivetykselle. Soittamalla oli selvinnyt, että se oli muka väärinkäsitys. Tyttö ei sitä aivan uskonut, ystävissä oli yksi paha vika; ne unohtuivat. Vaikka kuinka luvattiin pitää yhteyttä, aina se katkesi ja kaikki kaunis jäi vain roikkumaan johonkin muistin perukoille, mistä sitä ei aina saanut kaivamallakaan esiin.

Ei tyttö mitään pahaa tahtonut ajatella ystävästään. Puhelimessa hän oli kuulostanut hyvin innostuneelta. Oli tarkoitus shoppailla koko päivä, ja syödä hyvin. Unohtaminen, kai se oli luonnollista tällaisen ison kaupungin hälinässä. Ja pian ystävä tulisi pelastamaan hänet täältä, jos tyttö vain löytäisi uuteen tapaamispaikkaan.

Uudet balleriinat hiersivät jo inhottavasti jalassa, kun tyttö vihdoin löysi patsaan jonka juurelle hänen oli tarkoitus käydä istumaan. Pelko ei haihtunut patsaan näkemisestä, tyttö ei olisi halunnut istua siinä hetkeäkään yksin. Tai olihan patsaan juurella muitakin, mutta epäystävällisen näköisiä, vieraita nuoria.

Onneksi ystävä tuli, lopulta. Hän oli pukeutunut niin tyylikkäästi ja muodikkaasti, että tyttö tunsi olonsa tukalaksi kukkahameessaan. Ja ystävä moikkasi ensin vieraita nuoria, vasta sitten, kenties vähän häpeillenkin kukkamekkoista tyttöä.

"Hei" sanoivat kumpikin tytöistä ja tuijottelivat toisiaan. Ei ollut oikein mitään sanottavaa.
"Kiva sää tänään", yritti tyttö kukkamekossa saada keskustelua aikaan.
"Kiva tosiaan", vastasi toinen.

Kukkamekkoinen tyttö raivosi mielessään hurjalla tavalla. Hän kuvitteli ufojen laskeutumista taivaalta kidnappaamaan tuon petturin, entisen ystävän. Hän kuvitteli heittävänsä kenkänsä menemään ja juoksevansa ostoskeskukseen huutaen :"vihaan teitä kaikkia". Kuitenkin hän vain istui hiljaa ja hymyili.

Toinen hymyili myös, ymmärtäen että päivästä olisi tulossa pitkä. Kaikki oli muuttunut liikaa, ystävyys pitäisi rakentaa uudestaan tai vain unohtaa. Hän ei ollut enää sama ihminen, hän oli nyt osa tätä kaupunkia. Hänen sydämensä sykki sen sykkeen mukaan, ja hän usksoi vaatteiden olevan aina paras virkistys.

Ja niin he erosivat toisistaan, kaksi ystävystä, hymyillen. Kyllä shoppailemassa käytiin ja syömässäkin, mutta jokainen keskustelu oli oikeastaan vain hyvästejä. Sinä päivänä haudattiin muistot, ja etsittiin uusia bussiaikatauluja, ettei jouduttaisi odottamaan turhaan. Ääneen sanottiin  vain, että "Kun ei täällä enää ole mitään tekemistä" ja "Nähdään pian uudestaan" mutta kumpainenkin tiesi, että bussin ovien sulkeutuessa tytön takana, oli yhteinen polku suljettu iäksi.

Doctor Who

Jos tulen tänne jossain vaiheessa kirjoittelemaan lentäneeni pois sinisellä puhelinkopilla, ei varmaan kannata ihmetellä. Katsoin tänään n. 7 tuntia Doctor Who:ta ja olen niin onnessani että toistan saman varmaan ihan pian. Näkemättömiä jaksoja kun on jäljellä monen tuotantokauden verran.

Ulos? Ehkä huomenna :D

Voi kuitenkin tulla sanomaan että älä houri, se on Tardis. Arvostaisin sitä kovasti. Ja saa muistuttaa siitäkin että minun piti ihan tosissani alkaa kahlata läpi sitä kirjalistaa, jonka laadin. Siellä tosin ei ole yhtään scifi -kirjaa, sellaista nyt kaipaisin. Nyt kyllä yritän lukea Taru sormusten herrasta toista osaa englanniksi. Ja se on tietenkin mahtava.

Tänään on kuitenkin tapahtunut muutakin, ekaa kertaa lomasta leivoin. Vaikka tuloksesta en ole kovin ylpeä, innostuin soveltamaan vähän liikaa kun kaikkia aineksia ei ollut. Olen myös viimekesän kirjaprojektia yrittänyt käydä läpi. Se on kyllä yksi katastrofi, tuntuu että hieno visio vain murenee sanamölinäksi kun yritän kirjoittaa. Kömpelöitä sanoja ja huonoa kerrontaa jotka tekevät koko tarinasta haparoivan, hidaskulkuisen ja puisevan.

Mutta niin, jotta tähän tekstiin kohdistuisi jollekin edes jotain mielenkiintoa, pitää varmaan lisätä vähän musiikkia :)