Unelmasyntymäpäivät, Osa 3

Kävelin päämääröttämästi ympäri taloani, niinkuin usein tein miettiessäni. Minusta tuntui siltä, kuin olisin unohtanut jotain tärkeää. Katsoin lehdestä mikä päivä oli, ja muistin äkkiä mitä se oli. Tänään oli syntymäpäiväni! Kai olin onnistunut unohtamaan sen täysin, kun olin lykännyt pyöreiden lukujen ajattelemista myöhempään. Kummallista oli vain, että muutkin sen olivat unohtaneet.

  En nähnyt ketään enää missään, mieskin oli luikkinut jonnekin lasten kanssa. Se liero oli tietysti unohtanut. Minua ei enää yhtään huvittanut käväistä Ossin luona. Pakosti hän muisti, vaikka kukaan muu ei muistanutkaan. Itse hän oli jo aikaa sitten kysynyt minkä lahjan haluaisin. Nyt hän ei edes vaivautunut soittamaan onnitteluja, vaikka täytin sentään pyöreät kolmekymmentä.

www.freedigitalphotos.net

   Hetken ajan jo meinasin sortua ikäkriisin pauloihin. Avasin television ja katsoin puolisilmäisesti jotain tylsää tosi-tv ohjelmaa. Tajusin kuitenkin, että kyse oli pelkistä numeroista, eikä kolmekymmentä ollut edes kovin paljon. Vielä ainakin tilastollisesti pitäisi olla paljon elämää edessä ja lasten kanssa tuli liikuttua niin paljon, että suorastaan nuortui.

   Sitten sain hyvän idean. Jos Jimi ei todella tajunnut mikä päivä oli, hän tarvitsi vinkin. Ja mies kun oli, ihan pienestä hän ei ymmärtäisi. Suunnistin kylpyhuoneeseen ja aloin laittautua juhlakuntoon. Minua huvitti suuresti, kun etsin kaapista juhlavaatteitani. Valitsin punaisen silkkimekon ja kalleimmat korkokenkäni. Jos Jimi ei todella tästä vinkistä tajuaisi, hän saisi vielä tuntea kyseisten korkojen koston.

   Laittauduin pitkään ja hartaasti. Kun tunsin olevani valmis, kipitin alas ja huusin Jimin nimeä. ”Isä ja Kata lähtivät kauppaan”, totesi Miki jotenkin robottimaisesti ilmestyessään omasta huoneestaan. ”Ja sinäkö olet kököttänyt täällä yksin?”, kysyin kauhuissani. ”Joskus on hyvä jäädä yksin pohtiman elämää”, hän totesi pikkuvanhasti. Kurtistin kulmiani. ”Mitähän sinä olet pohdiskellut?” minä halusin tietää. ”Oravapsykologisia asioita enimmäkseen, mutta myös kissoihin kohdistuvaa verikostoa”, Miki vastasi oitis. Olisin nauranut, ellen olisi alkanut hieman pelätä kissani puolesta.

   Silloin kuulin ovikellon soivan ja lähdin avaamaan. Ovi avautui kilahtaen ja oven takana näin hölmistyneen Jimin, joka piti sylissään Kataa. Sitten hänen ilmeensä muuttui lähinnä pettyneeksi. ”Sä arvasit”, hän sanoi masentuneesti. Silloin oli minun vuoroni yllättyä. Jimi oli selvästi muistanut. Piristyin ja katsoin Jimiä innoissani. ”Arvasin mitä?” kysyin maltittomasti ja huomasin heiluttelevani käsiäni puheen tahtiin ilmassa. Jimi hymyili ja siirsi Katan vasemmalle kädelleen, jotta voisi viittoilla minulle suurieleisesti. ”Tätä tietä leidi”, hän sanoi mahdollisimman imelästi.