Rakas päiväkirja,
Törmäsin netissä piirroskuvaan juoksumatolla juoksevasta sarvikuonosta, joka katsoo ylöspäin kuvaan yksisarvisesta. Kuvan oli tarkoitus antaa ymmärtää, että unelmien suhteen ei pitäisi luovuttaa, mutta mielestäni se kertoi päinvastaista. Samastuin poloiseen harmaaseen sarvikuonoon, joka raukka yrittää olla kuin uljas valkoinen yksisarvinen, näkemättä lainkaan missä itse on hyvä.
Taidan olla niin kuin sarvikuono, joka juoksee tavoitteidensa perässä, mutta omistaa liian mahdottomia tavoitteita. Fakta on, etten ole erityinen. Poikkeuksia ei tapahdu minun kohdallani. En saa kutsua tylypahkaan, enkä muutu meressä merenneidoksi.
Olen käyttänyt hirvittävän ison osan elämästäni unelmoimiseen. Että jostain tulee supersankari, tai lähden keinusta pitkälle lennolle maailmaan ääriin. Ehkä suurin syy siihen miksi en ole kovin uskovainen on, että olen toivonut niin hirvittävän hartaasti olevani erityinen ja että maailmassa on jotain erityistä ja yliluonnollista. Mutta ihmeitä ei ole koskaan tapahtunut. On tuntunut hirvittävän epäreilulta.
Kumpa minulla olisi kyky pitää unelmat unelmina.
Unenkaltaisina ja iloisina. Tavoitteleminen on niin väsyttävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti