Liian yksin

Rakas päiväkirja,


Vielä eilen ajattelin, että minusta voi tulla jotain. Tunsin olevani jotenkin todella elossa, ja halusin saavuttaa suuria. Mutta mitä tunsinkaan tänään, perjantaina? Kun kaikki lähtivät jonnekin, ja minua ei kutsuttu minnekään? Tunsin olevani ei mitään, ja tuntui ettei minusta koskaan tulekaan mitään.

Joku ihmetteli jonkin aikaa sitten tutkimusta, jossa sanottiin että "jopa puolet suomalaisista tuntee joskus yksinäisyyttä". Naurahdin. Ketä ovat ne toisen puolen ihmiset? En osaisi kuvitella, että voisin joskus elää olematta koskaan yksinäinen. Tiedän nytkin mistä voisin hakea ihmisiä. Uskaltaisin hyvinkin puhua heille. Mutta en jaksa, enkä kykene. Tunnen itseni yksinäiseksi, hylkiöksi.

Yritin tänään pidättää hengitystäni. Toivoin että kuolisin siihen paikkaan, ja joku löytäisi minut sitten siitä. Huoleni jäisivät jotenkin tähän maailmaan, siirtäisin ne muille. Minun ei tarvitsisi piinata itseäni enää hetkeäkään ajatuksillani. Joku toinen, joka löytäisi minut, saisi surra kurjaa kohtaloani.

Tietenkään en pystynyt siihen, en edes halunnut sitä. En ole paha ihminen, vaikka näen unia ihmisten tappamisesta ja herään hymy huulilla. Olen vain kummallinen, vähän erilainen. Ja kuinka kovasti haluaisinkaan löytää toisen tällaisen kummallisen! Etten olisi enää yksin ajatuksineni.

Onneksi olet olemassa, rakas päiväkirja. Aion mennä takaisin katsomaan televisiota, ja lopettaa itsesäälin. Ehkä luen hetken jopa kirjaa, että unohtaisin oman elämäni. Tämä maailma ei kai vain ole minua varten. Aina kun näkee vilauksen todelliuudesta, kaikki romahtaa.