Ystävykset (novelli)

Aurinko paistoi täydellä teholla, mutta tytöstä tuntui silti, että sisintä kylmäsi. Hän oli hukassa jossain keskellä ihmisvilinää, ja tuntui että joka toinen katsoi häneen liian pitkään. Sillä tavalla kun hänkin katsoi aina uusia tulokkaita kotipaikkakunnallaan; päästä varpaisiin tuijottaen ja etsien vikoja.

Tytön päällä oli kukkahame ja pyöreillä kasvoillaan hän yritti ylläpitää hymyä, vaikka vähän itketti. Hän olisi halunnut kotiin, mutta se ei nyt onnistunut. Koti oli kaukana, ja hän oli jo kauan sitten suunnitellut millä bussilla lähtisi. Muista busseista hän ei tiennyt mitään, olisi varmasti päätynyt Siperiaan asti jos olii mitään mennyt yrittämään tässä kamalassa kaupungissa.

Kukaan ei ollut häntä vastassa kun hän oli astunut tämän viheliäisen kaupungin katukivetykselle. Soittamalla oli selvinnyt, että se oli muka väärinkäsitys. Tyttö ei sitä aivan uskonut, ystävissä oli yksi paha vika; ne unohtuivat. Vaikka kuinka luvattiin pitää yhteyttä, aina se katkesi ja kaikki kaunis jäi vain roikkumaan johonkin muistin perukoille, mistä sitä ei aina saanut kaivamallakaan esiin.

Ei tyttö mitään pahaa tahtonut ajatella ystävästään. Puhelimessa hän oli kuulostanut hyvin innostuneelta. Oli tarkoitus shoppailla koko päivä, ja syödä hyvin. Unohtaminen, kai se oli luonnollista tällaisen ison kaupungin hälinässä. Ja pian ystävä tulisi pelastamaan hänet täältä, jos tyttö vain löytäisi uuteen tapaamispaikkaan.

Uudet balleriinat hiersivät jo inhottavasti jalassa, kun tyttö vihdoin löysi patsaan jonka juurelle hänen oli tarkoitus käydä istumaan. Pelko ei haihtunut patsaan näkemisestä, tyttö ei olisi halunnut istua siinä hetkeäkään yksin. Tai olihan patsaan juurella muitakin, mutta epäystävällisen näköisiä, vieraita nuoria.

Onneksi ystävä tuli, lopulta. Hän oli pukeutunut niin tyylikkäästi ja muodikkaasti, että tyttö tunsi olonsa tukalaksi kukkahameessaan. Ja ystävä moikkasi ensin vieraita nuoria, vasta sitten, kenties vähän häpeillenkin kukkamekkoista tyttöä.

"Hei" sanoivat kumpikin tytöistä ja tuijottelivat toisiaan. Ei ollut oikein mitään sanottavaa.
"Kiva sää tänään", yritti tyttö kukkamekossa saada keskustelua aikaan.
"Kiva tosiaan", vastasi toinen.

Kukkamekkoinen tyttö raivosi mielessään hurjalla tavalla. Hän kuvitteli ufojen laskeutumista taivaalta kidnappaamaan tuon petturin, entisen ystävän. Hän kuvitteli heittävänsä kenkänsä menemään ja juoksevansa ostoskeskukseen huutaen :"vihaan teitä kaikkia". Kuitenkin hän vain istui hiljaa ja hymyili.

Toinen hymyili myös, ymmärtäen että päivästä olisi tulossa pitkä. Kaikki oli muuttunut liikaa, ystävyys pitäisi rakentaa uudestaan tai vain unohtaa. Hän ei ollut enää sama ihminen, hän oli nyt osa tätä kaupunkia. Hänen sydämensä sykki sen sykkeen mukaan, ja hän usksoi vaatteiden olevan aina paras virkistys.

Ja niin he erosivat toisistaan, kaksi ystävystä, hymyillen. Kyllä shoppailemassa käytiin ja syömässäkin, mutta jokainen keskustelu oli oikeastaan vain hyvästejä. Sinä päivänä haudattiin muistot, ja etsittiin uusia bussiaikatauluja, ettei jouduttaisi odottamaan turhaan. Ääneen sanottiin  vain, että "Kun ei täällä enää ole mitään tekemistä" ja "Nähdään pian uudestaan" mutta kumpainenkin tiesi, että bussin ovien sulkeutuessa tytön takana, oli yhteinen polku suljettu iäksi.