Runoja

Nyt on jotenkin kahea into päästä kirjoittamaan tänne :) niimpä aloitan runoista, joita olen kirjoittanut päiväkirjaan, ja johonkin suttupaperiin. Katotaan mitä täältä löytyy!


Hiljainen talo:


Lautasten kilinä kaikuu kodissa.
Kukaan ei käske varomaan.
Kukaan ei nosta katsettaan.
Vain tuuli puhaltaa uteliaana,
vain sade tekee tuttavuutta.
Kerrostalo viilenee.
Kukaan ei valita, että palelee.


Kultamaali:


Näen silmät rakastuneen,
tiedän hänen vaikeaan kelkkaan hypänneen. 
On monta mutkaa matkassa, kipua, kaipausta. 
Rakkaushan on kaipuuta kultamaaliin, 
kaksi ihmistä tahtoo samaan raamiin. 
Ja niin rakkaus esittäytyy: onnena, 
vaan välillä ilmestyy vihana. 
Ei viha sitä saa palamaan, 
viha on vain tapa purkaa tunteitaan. 
Jos aika alkaa kultaa hiomaan, 
vasta välinpitämättömyys sen hautaan kupsauttaa.


Yksinäisen yö:


Hämärä rauhoittaa ihmiset uneen,
mutta tuplaa jokaisen tunteen.
Kun kaikki on hiljaa,
sydän tuntuu lyövän kovempaa.
Yksinäisyys hyökyy sydämeen,
itku piirtyy sielun ytimeen.
Kaipaus huutaa jättejä kovempaa,
vaan silti pysyy kissanpoikaa hiljempaa.
Vieressä on paikka sille oikealle,
vaan tähdet tuikkivat pilkkaansa unelmalle. 
Muistoista pahimmat nousevat mieleen,
silti yksinäinen uskoo rakkauteen.
Rakkaus on kipeä sana yksinäiselle,
mutta kenties maailmassa on yksi hänelle.
Niin toiveikas ajatus yössä,
tuo lohdun yksinäisen mielessä.
Vaikkei taika kestäisi aamuun,
se ehkä loihtii rakkauden unen satuun.
Ja unet on saduista kauneimpia,
koska yö tuo tunteet tuplana.


Kaupungin Tarzan:


On nuohoojapoika nuori ja komea,
tullut putsaamaan talomme savupiippuja.
Paloportaat näyttävät vanhalta,
mutta tämä Tarzan ei tahdo edes valjaita.
Hän alkaa kiivetä huolettomasti,
vain katsojat tärisevät holtittomasti.
Äkkiä juoksen omaan keittiöön,
tahdon katsoa suoraan tähän heittiöön.
Kun olen vihdoin omassa keittiössä,
mies on jo savupiipussa töissä.
Odotan hänen tuloaan alas,
mietin miten vois hymyillä takas.
Mieleni hyppii vanhoissa leffoissa,
joissa vannotaan rakkautta ikkunan varjoissa.
Mutta kun valmistaudun rakkauteen,
hän ohi menee ja nopeasti vilkaisee.
Huomaan ajatukseni typeriksi,
sydämeni kovertuu ontoksi.
Jossain tuolla on prinssi minulle,
Tarzan on tarkoitettu vain Janelle.


Äänetön:


Jos maailma osaisi valittaa,
se tuskin sanoisi sanaakaan.
Harvoin osaa parahtaa,
ne jotka eniten kärsiä saa.
Niinkuin sinäkin kärsit hiljaa,
pois lähdit, kertomatta ongelmaa.
Miksi en osannut lohduttaa,
enkä haavojas parantaa.
Miksi minä osaan vain valittaa,
vaikka elävänä kuljen maailmaa.
Kunnioitit elämää enemmän kuin minä,
mutta sinut maailma nielaisi,
minut se unohti.




Sorsastus:


Jos olisin lintu, ehkä olisin sorsa.
Kaunis eläin, mutta silti vain riista.
Rakastaisin Suomea, 
vaan en kuolis sen luonnossa. 
Lentäisin pois, hädissäin pakoon. 
Lentäisin tanskaan lähtevään jonoon. 
Ja Tanskassa lopulta kuolisin, 
kun sisuni lopulta kadottaisin.






Siinä nyt jotain, näitten julkaiseminen kyllä vähän nolottaa. Älkää siis pistäkö liian rankkaa kritiikkiä, saatan loukkaantua vaikka kirjoittaja olisikin oikeassa. :)